7.10.2010

Asian tausta

Avoliitossa olleet A ja B olivat 12.9.1997 ostaneet 560 000 markalla omakotikiinteistön. A oli maksanut kauppahinnasta 94 prosenttia. Lainhuuto oli 23.1.1998 myönnetty puoliksi kummallekin. B oli kuollut 6.10.2006. A ja B eivät olleet tehneet kauppahinnan maksun johdosta keskinäisiä välejään koskevaa sopimusta velkasuhteesta tai sen ehdoista.

Kanne ja vastaus Vantaan käräjäoikeudessa nyt kysymyksessä olevalta osalta

A vaati 27.7.2007, että B:n kuolinpesä velvoitetaan suorittamaan hänelle perusteettoman edun palautuksena 110 000 euroa korkoineen. Kuolinpesä oli hyötynyt hänen kustannuksellaan siitä, että hänen 94-prosenttisesti rahoittamastaan kiinteistöstä 50 prosenttia kuului kuolinpesän varallisuuteen. Saatava ei ollut vanhentunut, sillä kiinteistön omistusoikeuden kirjaus oli tullut hänen tietoonsa vasta B:n kuoleman jälkeen ja vanhentuminen tuli laskea perunkirjoituksen valmistelusta tai aikaisintaan B:n kuolemasta.

B:n kuolinpesän osakkaat C ja D vaativat kanteen hylkäämistä saatavan vanhentumisen johdosta. A:n tekemät rahasuoritukset olivat tapahtuneet vuonna 1997 ja saatava oli vanhentunut 1.1.2007.

Käräjäoikeuden tuomio 22.4.2008

Käräjäoikeus katsoi, että kanteessa oli kysymys B:n kuolinpesän saamaksi väitetystä perusteettomasta edusta ja että saatavan peruste oli syntynyt B:n kuolinhetkellä eli 6.10.2006. Perusteettoman edun palauttamista koskeva vaatimus ei sen vuoksi ollut vanhentunut. Käräjäoikeus on lisäksi lausunut, että kysymys kiinteistön rahoituksesta ei ollut ajankohtaistunut B:n elinaikana, koska A:n ja B:n pitkään kestänyt avoliitto oli päättynyt B:n kuolemaan. A:n tarkoituksena ei ollut ollut luovuttaa kiinteistön ostoon käyttämiään huomattavia rahavaroja B:lle. Edunpalautuksen edellytykset olivat olemassa, ja A:lla oli oikeus saada kuolinpesältä korvaus sen hänen kustannuksellaan saamasta perusteettomasta hyödystä. Käräjäoikeus velvoitti C:n ja D:n B:n kuolinpesän osakkaina suorittamaan A:lle perusteettoman edun palautuksena 110 000 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Elina Lampi-Fagerholm.

Helsingin hovioikeuden tuomio 8.5.2009

C ja D B:n kuolinpesän osakkaina valittivat hovioikeuteen ja vaativat edelleen kanteen hylkäämistä vanhentuneena.

Hovioikeus lausui, että A:n ja B:n keskinäiset osuudet kiinteistön kauppahinnan maksamisessa olivat toteutuneet kokonaisuudessaan vuoden 1997 loppuun mennessä. Koska A:n ei ollut edes väitetty halunneen lahjoittaa B:lle tälle myönnetyn lainhuudon ylittävää 44 prosentin rahoitusosuutta kiinteistöstä, A:lle oli syntynyt sanottua rahoitusosuutta vastaava saamisoikeus B:ltä. Saatavan vaatiminen ei ollut ollut tarpeellista A:n ja B:n eläessä avoliitossa ja asuessa yhteisesti omistetulla kiinteistöllä. Rahoitusosuuksien erilaisuuteen perustuva epäsuhde oli toteutunut vasta B:n kuollessa 6.10.2006. Vanhentumisaika oli alkanut sanottuna ajankohtana. Koska A oli esittänyt edunpalautusta koskevan vaatimuksensa velan vanhentumisesta annetun lain 4 ja 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti kolmen vuoden kuluessa sanotusta ajankohdasta, vaatimus ei ollut vanhentunut.

Hovioikeus näillä ja käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Paula Salonen (eri mieltä) ja Anita Stenberg sekä määräaikainen hovioikeudenneuvos Seppo Ovaskainen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Paula Salonen totesi, että A:n ja B:n keskinäiset rahoitusjärjestelyt kiinteistön kauppahinnan maksamisessa olivat toteutuneet kokonaisuudessaan vuoden 1997 loppuun mennessä. A:n olisi pitänyt 23.1.1998 tapahtuneen lainhuudon myöntämisen jälkeen tietää, että B:lle oli myönnetty lainhuuto hänen rahoitusosuuttaan suurempaan osaan kiinteistöstä. A:lle oli viimeistään tällöin syntynyt B:ltä perusteettoman edun palautuksen perustana oleva saatava, joka oli ollut sinänsä kohdistettavissa myös B:n yleisseuraajina olevia kuolinpesän osakkaita kohtaan. Tällainen saatava kuitenkin vanheni velan vanhentumisesta annetun lain säännösten mukaisesti. A oli vasta 27.7.2007 esittänyt C:lle ja D:lle kiinteistön rahoitusosuuteen perustuvan vaatimuksensa. A ei ollut edes väittänyt katkaisseensa saatavan vanhentumista tätä ennen B:tä tai hänen kuolinpesänsä osakkaita kohtaan. A:lla B:ltä ollut saamisoikeus ei ollut oikeudelliselta luonteeltaan muuttunut B:n kuollessa. Koska saatavan vanhentuminen oli alkanut viimeistään tammikuun 1998 lopussa, jolloin A:n olisi pitänyt tietää edun palautuksen perustana olevasta B:n rahoitusosuuttaan suurempaan tilan osaan saamasta lainhuudosta, A:n olisi velan vanhentumisesta annetun lain 4 ja 7 §:n 1 momentin 4 kohdan sekä 21 §:n 1 ja 3 momentin nojalla pitänyt viimeistään 1.1.2007 vaatia suoritusta saatavalleen. Koska A:n vaatimus oli esitetty vasta 27.7.2007, vaatimus oli vanhentuneena hylättävä. Näillä perusteilla Salonen kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.

Perustelut

Mistä asiassa on kysymys

1. Avoliitossa olleet A ja B olivat 12.9.1997 allekirjoittamallaan kauppakirjalla ostaneet omakotikiinteistön yhteiseksi asunnokseen. Kiinteistön kauppakirjasta ei käynyt ilmi, miten omistusosuudet jakautuivat heidän kesken. Lainhuuto kiinteistöön oli myönnetty puoliksi kummallekin.

2. A oli rahoittanut kiinteistön kauppahinnasta 94 prosenttia B:n osuuden jäädessä kuudeksi prosentiksi. Riidatonta on myös se, että A:n tarkoituksena ei ollut ollut kauppahinnan maksutilanteessa lahjoittaa B:lle varojaan. A:n kauppahintasuoritus on siten hänen ja B:n keskinäisessä suhteessa ollut A:n omistusosuuden ylittävältä osalta perusteeton, ja A:lle on tällä perusteella syntynyt varojen palautusta koskeva saaminen B:ltä.

3. Avoliitto oli päättynyt B:n kuollessa 6.10.2006. A on 27.7.2007 esittänyt perusteettoman edun palautusta koskevan vaatimuksensa B:n kuolinpesän osakkaille, C:lle ja D:lle. Korkeimmassa oikeudessa on muutoksenhakemuksen johdosta kysymys vain siitä, onko sanottu palautussaatava lakannut vanhentumisen johdosta.

Sovellettavista säännöksistä

4. Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislain) 4 §:n mukaan velan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta ja vanhentumisaika alkaa kulua eri perusteisten velkojen osalta lain 5 - 7 §:ssä säännellyin tavoin velan sovitusta eräpäivästä tai siitä, kun velkoja muutoin voi esittää maksuvaatimuksen velalliselle. Vanhentumislain 21 §:n voimaantulosäännöksen mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.1.2004.

5. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan sanotussa laissa tarkoitettu yleinen vanhentumisaika perusteettoman edun palautuksessa alkaa kulua siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. Sen sijaan, jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta taikka muusta sellaisesta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy vanhentumislain 5 - 7 §:n nojalla, velka vanhentuu lain 8 §:n 1 momentin mukaan kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Siitä alkaen, kun tällainen velka on velkojan vaatimuksen tai muun syyn johdosta erääntynyt maksettavaksi, noudatetaan velan vanhentumiseen viimeksi mainitun pykälän 2 momentin nojalla yleistä kolmen vuoden vanhentumisaikaa, joka tällöin alkaa kulua erääntymispäivästä.

Korkeimman oikeuden kannanotto

6. B:n velka perustuu niiden varojen takaisinmaksuvelvoitteeseen, jotka ovat tulleet perusteettomasti hänen hyväkseen A:n kustannuksella. Tällaisen velan vanhentuminen tulee arvioitavaksi lähtökohtaisesti vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla. Säännös ei kuitenkaan sovellu, jos osapuolet ovat esimerkiksi sopineet tietystä velan suorittamisen ajankohdasta, eikä myöskään, jos on sovittu maksun lykkäämisestä toistaiseksi eräpäivää määräämättä. Tällöin velan vanhentumista on arvioitava osapuolten sopiman pohjalta, eikä velan alkuperäisellä oikeusperusteella ole enää velan vanhentumisen määräytymisen kannalta merkitystä.

7. Kuten lain esitöissä on todettu, erityisesti perheenjäsenten ja muiden läheisten välisissä velkasuhteissa on tavallista, ettei niissä ole ennalta sovittu kiinteistä maksuajoista ja että velka voi jäädä erääntymättömänä toistaiseksi voimaan (HE 187/2003 vp s. 53). Avoliittoon perustuvassa yhteiselämässä on verraten tavanomainen tilanne, jossa avopuolisot ovat tarkoittaneet, ettei heidän keskinäisiä taloudellisia velvoitteitaan selvitettäisi yhteiselämän jatkuessa, vaan velvoitteiden erääntyminen heidän välillään jäisi riippumaan myöhemmistä tapahtumista.

8. A ja B olivat hankkineet kysymyksessä olevan kiinteistön yhteiseksi asunnokseen. Tässä yhteydessä B:n hyväksi tulleiden varojen takaisinmaksamisesta taikka maksuehdoista ei heidän välillään ole tehty nimenomaista sopimusta. Olosuhteista on pääteltävissä, että A:n ja B:n ilmeisenä tarkoituksena on ollut se, ettei A:lle syntynyttä saatavaa tultaisi perimään avoliiton jatkuessa. Näin ollen A:n ja B:n välisessä velkasuhteessa takaisinmaksuvelan vanhentuminen tulee arvioitavaksi vanhentumislain 8 §:n 1 momentin nojalla.

9. Säännöksen mukaan velka vanhenee kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Kysymyksessä olevan palautussaatavan perusteena oleva varallisuuden siirto A:lta B:lle on tapahtunut kauppakirjan allekirjoituksella 12.9.1997 eikä A:n ja B:n välinen velka ole erääntynyt avoliiton kestäessä. Sanottu ajankohta 12.9.1997 määrittää siten sen ajankohdan, josta velan vanhentumisen määräaika on kyseisen lainkohdan nojalla alkanut kulua. Velan vanhentuminen on 27.7.2007 esitetyllä maksuvaatimuksella riidattomasti katkaistu ennen lainkohdan mukaisen kymmenen vuoden vanhentumisajan umpeenkulumista. Kanteessa vaadittu palautussaatava ei siten ole lakannut vanhentumisen johdosta B:hen eikä myöskään hänen kuolinpesäänsä nähden. Asiassa ei ole näin ollen tarpeen arvioida sitä, onko velan vanhentumisen katsottava muutoin katkenneen A:n ja B:n avoliiton kestäessä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mikko Tulokas (eri mieltä), Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Marjut Jokela ja Jorma Rudanko (eri mieltä). Esittelijä Elisa Mäntysaari.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Rudanko: Avoliitossa elävät voivat järjestää yhteiset taloudelliset asiansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämä koskee osallistumista yhteisiin menoihin, mutta myös sitä käytäntöä, jota noudatetaan keskinäisten velkojen ja saamisten selvittelyssä. Varsin yleistä näyttää olevan, että vasta avoliiton purkauduttua omaisuutta eroteltaessa esitetään ikään kuin lopputilinä yhteistalouteen liittyviä taloudellisia vaatimuksia. Taustalla lienee usein se, ettei yhteiselämän kestäessä ole pidetty asianmukaisena saatavan perimistä avopuolisolta ja mahdollisten taloudellisten erimielisyyksien esiin nostamista. Vireillä olevan lainsäädäntöhankkeen mukaan avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta, taloudellisten asioiden loppuselvityksestä ja sen yhteydessä mahdollisesti määrättävästä hyvityksestä säädettäisiin laissa (HE 37/2010).

Esillä olevassa asiassa edellä mainituilla näkökohdilla on merkitystä harkittaessa, milloin kantajan A:n edunpalautussaatavan on katsottava syntyneen. Olosuhteet viittaavat siihen, että kysymys on ollut vaiheittaisesta tapahtumasarjasta, jonka alkukohtana on ollut asuinkiinteistön hankkiminen yhteiseen lukuun ja kummankin nimiin. Kiinteistön kaupassa A on pääasiallisesti (94 %) vastannut kaupan rahoittamisesta. Lainhuuto on kuitenkin myönnetty kiinteistöön puoliksi kummallekin. Avoliiton purkauduttua B:n perilliset ovat katsoneet puolikkaan kiinteistöstä kuuluvan hänen kuolinpesäänsä ja torjuneet A:n vaatimukset, jotka ovat perustuneet siihen, että A oli maksanut valtaosan kauppahinnasta.

Velan vanhentumisesta annetussa laissa ei ole otettu huomioon avopuolisoiden keskinäisiin taloudellisiin suhteisiin liittyviä erityispiirteitä. Sikäli kuin laki tulee sovellettavaksi, on joka tapauksessa otettava huomioon, että vasta avoliiton purkauduttua pidetyssä selvittelyssä A:n omistusosuuden ylittänyt kiinteistökaupan rahoitus on sillä tavoin kypsynyt ja konkretisoitunut perusteettoman edun palautusta koskevaksi saamisoikeudeksi, että vanhentumisajan on katsottava tuolloin alkaneen. Saatava ei siten ole vanhentunut.

Näillä perusteilla päädyn Korkeimman oikeuden enemmistön tavoin hylkäämään valituksen.

Oikeusneuvos Tulokas: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Rudanko.